Olen aina ajatellut, että sportti on parasta kiipeilyä. Mielessä on toki pyörinyt, että myös trädiä on päästävä kokeilemaan. Juhannusretken viimeinen päivä antoi minulle pienen maistiaisen trädikiipeilystä ja multipitch reiteistä. Ja olihan se hienoa! Tätä on saatava lisää! Harmi kun varusteet ovat liian kalliita opiskelijalle... Eli jatketaanpa tämä kesä vielä sporttilinjalla ja katsotaan mitä ensi kesä tuo tullessansa...
Aamuherätys oli aikaisin, kun Tuomo tuli herättelemään joskus seiskan-kasin välillä. Muut vetelivät vielä tyytyväisenä sikeitä, mutta mepä poijat lähdettiinkin hyvissä ajoin avaamaan viimeistä kiipeilypäivää. Kohteenamme oli Dödan klassikkoreitti Vita leden genom Dödlarshålet. Kahden köydenpituuden helppo trädimultipitch joka kulkee Dödlarshålet luolan läpi. Toisen kp:n varmistusständi sijaitsee luolan ylemmällä suuaukolla, josta on hienot maisemat ja tilaa sen verran, että siinä mahtuu hyvin seisattelemaan useampikin ihminen. Laskeuduimme Tuomon aiemmin fiksaamaa laskeutumisköyttä kallion juurelle ja aloimme valmistautua. Tuomo näytti minulle ohjeita piissien keräämisen helpottamiseen ja antoi kiila-avaimen. Sen jälkeen hän lähti tottunein ottein kiipeämään. Huomasi kyllä että kaveri ei ole ihan ensimmäistä kertaa köyden terävässä päässä. Sen verta sujuvasti matka eteni ja oikean kokoiset varmistusvälineet löysivät paikkansa halkeamista. Tuomon kadottua luolaan tiesin että kohta alkaa minun osuuteni. Jännitti hieman, vaikka en tiedä miksi, sillä olihan reitti helppo ja kakkosen tuleminenhan on miltei kuin yläköydellä kiipeäisi. Mutta kaipa sitä ensimmäisellä kerralla kuuluukin hieman jännittää. Olihan kyseessä ihan uusi homma minulle.
 |
| Dödlarshålet ylhäältä päin. Tuolta minä kömmin läpi! |
Tuomo ilmestyi luolasta ylemmälle suuaukolle ja kohta sainkin lopettaa varmistamisen. Tämän jälkeen laittelin itseni valmiiksi ja kohta Tuomo olikin vetänyt köyden tiukalle ja sain luvan lähteä kiipeämään. Reitti oli mukavan helppo ja piissit irtosivat helposti halkeamista annettuja neuvoja noudattaen. Yksi kiila oli niin tiukassa, että sitä joutui kiskomaan ja naputtelemaan avaimella tovin aikaa. Lopulta sekin kuitenkin antautui. Ennen luolaa edessä oli poikittaissiirtymä, mikä jänskätti vähän, sillä en ollut kiipeämilläni reiteillä joutunut juuri poikkaroimaan. Sekin sujui kuitenkin hyvin ja helposti ja pääsin luolan suulle. Suuaukko oli pieni ja kapea, mutta mahtuihan sinne kuitenkin luikertelemaan sisään. Yksi kivi tuntui hieman liikahtelevan käteni alla, mutta onhan luola kestänyt niin monet kiipeilijät ennen minua, että tuskimpa se juuri nyt sortuisi, vaikkei mikään kovin luottamusta herättävän vakaa hökötys olekkaan. Luola avautui leveämmäksi ja sitten näinkin jo kalliolla istuskelevan Tuomon varmistusständillä ja nousin viereen kuuntelemaan oppituntia välivarmistusständistä.
 |  |  |
| Näkymä alas Dödlarshåletin ylemmältä suuaukolta | Dödlarshåletin ylemmällä suuaukolla | Valmiina purkamaan välivarmistusständiä |
Oppitunnin jälkeen vaihdoin taas varmistajaksi ja Tuomo jatkoi matkaa. Luolan ylätasanteelta oli hienot näkymät ja muutenkin varmistaminen kesken reitin oli jännää. Vielä kun lähtö luolalta on aika ilmava ja kiipeäjä häviää heti parin metrin päästä näkyvistä oli minulle taas uutta koettavaa; varmistaminen ilman näköyhteyttä. Tuomo kiipesi ylös nopeasti ja kohta kuulinkin taas luvan lopettaa varmistamisen. Taas mennään siis. Ilmavuus hieman jännitti, mutta köyttä ja varmistuksia seuraillen nousin ylös puulle, jonka vierelle olimme jättäneet reppumme. Ensimmäinen trädimultipitchini oli tehty! Olo oli hieno ja reitti oli kyllä todellakin kiipeämisen arvoinen! Harvemmilla reiteillä sitä saa kömpiä luolan läpi!
 |
| Vita leden originalin välivarmistusständillä |
Tämän jälkeen palasimme laavulle, jossa muutkin olivat jo heräilleet ja aloittelivat viimeisiä kiipeilyhommiaan. Henri kyseli kiinnostaisiko minua lähteä hänen peräänsä vetämään muita trädilinjoja. No kyllähän minua kiinnosti ja eikun menoksi! Kiipesimme Vita Leden Originalin, jonka alku on sama kuin aiemmassa luolareitissäni, mutta luolan sijaan lähdimmekin oikealle. Varmistusständin sai tehtyä kivalle parin neliön kokoiselle tasanteelle, jossa kasvoi pieni mänty. Reitin mielenkiintoisin, muttei miellyttävin osa alkoi heti toisen köydenpituuden alussa, jolloin pitää änkäytyä kallion ja irtonaisen lohkareen välistä chimneytä ylöspäin. Osuus on melkoista venkulointia ja vääntelehtimistä, mutta niin sitä vaan mentiin. Reitti ylös ja taas laskeuduttiin alas uutta reittiä varten. Henri jatkoi Tuomon aloittamaa trädiopastusta ja homma alkoi tosiaan kiinnostamaan!
 |
| Stenansiktetin varmistussatula! Hurjaa! |
Viimeisenä linjana nousimme jo hieman haastavamman pätkän. Ensimmäinen köydenpituus oli Stenansiktet Jr. -reittiä, joka on helppoa kömpimistä loivassa kulmauksessa joka jyrkkenee kohti varmistuständiä. Ja se ständi se vasta mielenkiintoinen olikin! Siinä nimittäin istutaan kuin hevosen satulassa kapean kallionulkoneman päällä! Molempien jalkojen alla on parin kymmenen metrin pudotus. Ei siis kannata paljon heilua! Varmistettuani Henrin ylös ja saatuani kiipeämisluvan, kapusin ylös ja näyttihän se aika hurjalta paikalta! Noustuani Henrin taakse satulaan, vaihdoimme taas osia ja Henri lähti liidaamaan toista köydenpituutta, joka oli eri reitti Stenansiktet Sr., sillä juniorin toinen köydenpituus on likainen, sillä sitä kiivetään harvoin. Tämä olikin reitin pelottavin osa, sillä ensimmäisen viiden metrin matkalle ei saa varmistuksia ennen seinämällä olevaa lehtihakaa. Kyllähän minua pelotti, kun katseli ympärilleen, näki pudotuksen alas ja mietti miten käy jos Henri lipsahtaa. Siinä vaiheessa varmistajakin lähtee aika iloisesti satulasta varmistuskamojen varaan ja voi vaan toivoa, että varmistajan ote köydestä pysyy, eikä kiipeäjä tipu tonttiin asti. Henri paukutteli kuitenkin varmasti ja vakaasti haalle ja minäkin sain hengähtää. Kohta henri hävisikin kallion kulman taakse ja paineli menemään huipulle asti. Sain luvan lähteä perään, eikä itse kiipeäminen jännittänyt läheskään yhtä paljon kuin varmistaminen. Jännä homma, mutta olinhan toki yläköydessä kakkostellessani. Henrin luo reitin toppiin päästyäni täytyi kyllä todeta että "oot sinä äijä!" :)
Tähän nousuun olikin mahtavaa päättää huikea kiipeilyretki. Hannu ja Pyry olivat purkaneet teltan ja ystävällisesti pakanneet rinkkanikin valmiiksi. Pojat olivat tuoneet kamat valmiiksi kallion päälle nähtyään mistä Henri nousi ylös. Näimpä pääsimme lähtemään suoraan välpättyämme kamat ja nostettuamme rinkat selkään. Tunnelma oli taivaissa ja olo oli niin hieno, että kantamuksetkaan eivät tuntuneet painavan mitään. Kehuinkin pojille miten rinkka tuntuu todella kevyeltä verrattuna tulomatkaan, jolloin ylämäkeen kiivetessä rinkka painoi kuin synti. Pääsimme autolle ja köröttelimme Ouluun. Oulussa Hannun luona aloin kaivata jotain tavaraa rinkastani ja siinä vaiheessa "ystävällisten herrasmiesten" kataluus paljastui! Rinkassani oli muovipussillinen kiviä! Minun kevyeksi kehumani rinkka oli kyllä todellisuudessa selvästi painavampi kuin tulomatkalla, sillä rinkassa oli arviolta vajaa kymmenen kiloa kiviä! Pertana mitä jätkiä! :D
Reissu oli junamatkaa vaille pulkassa ja täytyypä sanoa että oli paras Juhannukseni ikinä! Paikkana Döda oli huikea, etenkin alottelevalle kiipeilijälle, sillä helppoja reittejä oli niin sportti, kuin trädikiipeilyyn. Hundbergetin maisemat olivat upeita ja seura reissulla mahtavaa. Tälle perinteiselle juhannusretkelle on lähdettävä kyllä toistekkin. Taisi tulla minullekkin siis uusi juhannusperinne.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!
 |
| Ihmettelemässä Röde Ormin alla |
 |
| Pimpinellan aloituksessa |
 |
| Tästä lähtee Vita Leden linjat |
 |
| Autolla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti